Michael Cunningham: Koti maailman laidalla

Michael Cunningham on kirjailijana minulla täysin uusi tuttavuus, vaikkakin nimi on etäisesti tuttu esim. Tunnit elokuvasta, joka pohjautuu kirjailijan samannimiseen teokseen. Ostin tämän kirjan viime keväänä paikkakuntani divarista, ja se on kiltisti hyllyssä odottanut sopivaa hetkeä.

Kirja oli ehdottomasti hyvä, täysin suositelvan arvoinen. Tarina oli mukaansatempaava ja tarttuva sisältäen pieniä hienoja piirtoja pintaa syvemmälle. Pidin kirjasta vaikka en pystynyt mieltymään yhteenkään kirjan henkilöön. Yleensä lukiessa joko itse päähenkilö tai jokin muu hahmo muuntautuu itselle jollain tavalla läheiseksi, mutta tässä kirjassa kaikki hahmot olivat järjestään luotaantyöntäviä ja ärsyttäviä. Silti pidin kirjasta paljon! Miten onnistua pitämään lukija koukussa, vaikka jokainen kirjan henkilö tuntuu ärsyttävän niin paljon?

Koti maailman laidalla sukeltaa 70-luvun Amerikkaan. Koko tarina alkaa muotoutua siitä kun Jonathan ja Bobby ovat 5-vuotiaita. Yläasteella he sitten tutustuvat toisiinsa, viettävät yhdessä kaiken ajan, kuuntelevat musiikkia, palvovat Woodstockia, polttavat pilveä ja rakastuvat toisiinsa. Vaikka pojat ovat kutakuinkin toistensa vastakohdat ei heitä erota kuin aikuisuuden kynnys. Menee vuosia ennen kuin he löytävät toisensa uudelleen, ja Bobby muuttaa Jonathanin luo New Yorkiin. New Yorkissa Jonathan asuu villin ja vapaan Clairen kämppiksenä, ja tuo kolmikko muodostavat yhdessä itsestään jotain uutta. Heistä tulee perhe, vaikkakin äärettömän monimutkainen sellainen.


Kirja on jaettu lukuihin, joissa jokaisella luvulla on oma kertojansa. Joko jompi kumpi näistä pojista, Claire tai Jonathanin äiti Alice. Jako selkeyttää kirjaa huomattavasti, ja Jonathanin äidin lisäys tarinaan tuntui hyvälle ratkaisulle. 


Yritin etsiä muiden bloggareiden arvioita tästä kirjasta, mutta en onnistunut löytämään. Cunninghamin Tunnit ja Illan tullen taitavat olla tällä hetkellä luetumpia kirjoja meidän joukossa. Suosittelen kuitenkin lämpimästi tätä kirjaa niin Cunninghamista pitäville kuin täysin uusille lukijoille. 70-luvun Amerikka, pilven poltto, vapaat aatteet ja hippeys ehkä kuulostaa hieman kuluneelle ja väsähtäneelle aiheelle, mutta minusta tämä kirja onnistui viemään nuo kaikki asiat yhteen äärimmäisen rakkauden kanssa. Lisäksi kirjassa oli ehkä hieman Ian McEwan-tyylinen odottava kauheus ja jännitys kaiken aikaa. 


[Michael Cunningham, Koti maailman laidalla (A home at the end of the world 1990). Gummerus. 2001. 437 sivua.]

Iida Rauma: Katoamisten kirja

Tunnustan, tunnustan! Olen käynyt kirjastossa, ja lainannut sieltä! Tosin vain pääsykoekirjoja, sekä ihan vain kaksi runokirjaa ja yhden kaunokirjallisen teoksen. Ja millainen tunne oli olla monen kuukauden tauon jälkeen kirjastossa, nam!

Viime aikoina olen saanut luettua aika paljonkin, mutta blogiin kirjoittelu sitten puolestaan roikkuu. Olen lukenut mm. hieman lisää ihanaa lempparia Ian McEwania, tutustunut uuteen mielenkiintoiseen tuttavuuteen Michael Cunninghamiin, sekä lukenut pääsykoekirjallisuutta terveystieteiden alalta, ja sitä runoutta. Ja sitten luin tämän Iida Rauman Katoamisten kirjan, joka on kiehtonut minua jo ilmestymisestään (keväällä 2011) asti.

Katoamisten kirjassa keskiössä on nuori tyttö, joka pyristelee elämässään minkä kerkeää. Hän piirtää ja maalaa, muttei opiskele kuvataiteita. Sen sijaan hän hakeutuu töihin vanhainkotiin. Ensin siivoojaksi, sitten hoitoapulaiseksi. Tyttö asuu yhdessä toisen tytön, Sofian kanssa, mutta parisuhde ei ota onnistuakseen. Historiaa on liikaa, kenties?
Tytön isä on poissa, lähtenyt, kadonnut eikä äitikään ole kuin psykiatrisessa sairaalassa tai sisällissodan murhiin uppoutuneena. Miten tyttö selviää? Millaiset ratkaisut elämälleen hän tekee?

"Mietin, mitä tapahtuu niille, jotka katoavat. Lakkaavatko he vain olemasta? Kukaan ei kerro heille, keitä he ovat ja mitä heidän pitäisi tehdä. Kukaan ei käske heidän nousta aamulla, lähteä töihin, kouluun, ihmisten luo. Kadonneet ovat vapaita säännöistä ja määritelmistä, joten ehkä he lakkaavat itsekin tietämästä keitä ovat. Vapaita ja hiljaisia, tuskin ihmisiä."

Katoamisten kirja on Rauman esikoiskirja. Se on nopea- ja helppolukuinen, sinällään mielenkiintoinen ja moniulotteinen kirja. Sanoisin, että suhteellisen onnistunut esikoiskirjaksi, vaikkakaan en itse siitä innostunut sitten juuri lainkaan. Odotin kai itselleni hieman vahvempia tunteita päähenkilöä tai kirjan tapahtumia kohtaan, mutta ainoastaan lopussa se minua sykähdytti. Ehkä oli väärä aika lukea kirja, tai sitten se näyttäytyisi näin minulle aina. Mene ja tiedä, mutta tunnustusta Raumalle täytyy antaa siitä miten hienovaraisesti hän on onnistunut sisällyttämään tärkeitä asioita ja ulottuvuuksia kirjaan.

Pisteitä antaisin myös kirjan realistisuudesta. Jos kirja sisältää esimerkiksi lääkkeitä, hoitotyötä ym. oman alan juttua, keskityn kai hieman liiankin tarkasti siihen, ovatko nuo paikkansa pitäviä tietoja. Tässä kirjassa ne olivat, vaikkakin minua totta puhuen alkaa jo hieman harmittaa se negatiivinen ja masentavan ahdistava kuva mikä vanhainkodeista kirjallisuudessa ja mediassa annetaan. Itse haluaisin aina korostaa, että se on paljon muutakin kuin vaipanvaihtoa ja liian vähäistä henkilökuntaa.  


Voin suositella kyllä kirjan lukemista lämpimästi, se varmaankin voi jollekin toiselle sopia paremmin kuin minulle. Kannattaa myös lukea muiden bloggareiden arvioita kirjasta, esimerkiksi Katjan, Zephyrin, Hannan, Susan, Morren, Marin, toisen Susan, Sannan ja Lauran. Moni heistä on itseasiassa pitänyt kirjasta enemmän kuin minä, mutta makuja ja mieltymyksiä on kai yhtä monta kuin on kokkiakin :)


[Iida Rauma, Katoamisten kirja. 2011. Gummerus, 377 sivua.]

Claudie Gallay: Tyrskyt

kuva: We heart it

                                                             
 "Palasimme polulle ja kuljimme samaa tietä takaisin. Hän käveli edellä. Äkkiä hän pysähtyi, melkein rajusti. En tiennyt miksi hän teki niin.
Törmäsin hänen selkäänsä.
-  Älkää pysähtykö noin, mutisin käsi pusakkaa vasten, nahan kylmyys kämmeneni alla.
 Hengitin pusakan tuoksua, sitä miehen läsnäoloa. Se oli raakaa. Olisin voinut kietoa käsivarteni hänen ympärilleen, jäädä hänen selkäänsä vasten, tarjota ihoni mahdolliseksi vastaukseksi kaikkiin hänen kysymyksiinsä.
Minä en ollut mahdollinen vastaus.
Irrottauduin varovasti.
Irrotin käteni nahkatakista.
Vedin ilmaa sisääni.
Hän puhui kääntymättä.
- Tiedättekö miksi ihminen tekee noin? Vetää henkeä niin kuin te äsken?
En tiennyt.
- Se johtuu soluista, hän sanoi, ne tarvitsevat lisää happea. Niin tehdään usein tunnekuohun jälkeen.
Hän kääntyi. Katsoi minua. Miltä minä mahdoin sillä hetkellä näyttää? Miltä kasvoni näyttivät?
Hän kosketti poskeani, ja minun teki mieli purra häntä."

Mitä olisikaan pimeä ja kylmä talvinen ilta, hetki yksinäisyydessä, ilman Claudie Gallayn Tyrskyjä? Ah, ihanaa!

P.S Olen viime vuonna kirjoittanut kirjasta tarkemmin, myös moni muu bloggari on siitä kirjoittanut. Kannattaa tutkia, tämä on yksi minun niistä kirjoista. 

Annelies Verbeke: Kalanpelastaja

Kalanpelastajaan tuskin olisin kovin nopeasti tarttunut ellen olisi lokakuun lopulla Helsingin kirjamessujen yhteydessä osallistunut kirjabloggareiden tapaamiseen. Tuon tapaamisen järjesti Kustannusosakeyhtiö Avain, ja he olivat järjestäneet sinne kaksi kirjailijaansa kertomaan kirjoistaan. Toinen näistä kirjailijoista oli belgialainen Annelies Verbeke, joka tilaisuudessa ihastutti hauskalla huumorintajullaan ja välittömän lämpimällä suhtautumisellaan meihin kirjabloggareihin.

Kalanpelastaja on lyhyt, intensiivinen romaani kirjailija Monique Champagnesta, joka koettuaan sen kamalimman - ero, jätetty-, luopuu kirjailijan työstään ja haluaa omistaa elämänsä jollekin konkreettiselle. Hänestä tulee kalanpelastaja. Kalakantojen ehtymisestä on puhuttu pitkään, ja niin Moniquekin kirjoittaa lehteen oman kirjoituksensa kalakantojen pelastamisesta. Tuon artikkelin myötä Monique kutsutaan puhumaan eri puolelle maailmaa kalastuskongresseihin. Hän tutustuu matkoillaan uusiin ihmisiin, ja hänelle avautuu kuin salaa varkain tilaisuus olla joku muu kuin Monique Champagne. Kuka meistä ei olisi joskus miettinyt millaista olisi olla joku muu? Tämä kirja tarjoaa siihen yhden näkökulman.

Kirja on nopeatemponen ja helppolukuinen. Se on loppujen lopuksi aika vauhdikas kuvaus Moniquen elämänvaiheesta, mutta sisältää paljon miettimisen arvoisia asioita. Voisi ajatella, että on aika kulunutta kirjoittaa eron jälkeisestä surusta ja elämästä, mutta minun mielestä Verbeke onnistuu viemään tämän jollekin uudelle, nerokkaallekin tasolle.

Kalanpelastajasta ovat kirjoittaneet ainakin Maria Sinisestä Linnasta ja Katja. Kannattaa lukea myös Katjan haastattelu itse kirjailijalta!


[Annelies Verbeke, Kalanpelastaja (Vissen Redden 2009). 2011. Avain. 186 sivua.]

Paolo Giardano: Alkulukujen yksinäisyys

Vihdoin ja viimein oli tämän kirjan aika! Alkulukujen yksinäisyys on ollut jo pitkään lukulistallani ja syksyllä sen ostin Bookplussan kirja-alesta omaan hyllyyni. Yleensä kirjoitan tänne lyhyesti kirjan sisällöstä omin sanoin, mutta nyt haluan kirjoittaa sen tekstin joka löytyy kirjan takakannesta sillä minusta se hipoo jo täydellisyyttä.

"Alkuluku voidaan jakaa vain itsellään ja ykkösellä. Muulloin tulos on repaleinen, siinä on häiritseviä pilkkuja ja ylimääräisiä elementtejä.
Alicen ja Mattian on niin ikään vaikea löytää ketään jakamaan itseään. Alice kantaa hiihtoturman arpia sielussaan, Mattia on aiheuttanut vaikeasti vammaisen sisarensa katoamisen. Kahdesta rikkoutuneesta tulee erottamattomat, mutta yhtä heistä ei saa. Toinen imee ilmaa ulkopuolelta, toinen yhteisestä umpiosta. Aikuisuus vie Mattian toiselle mantereelle ja Alicen naimisiin. Mitä he jäävät vaille, kun he jäävät vaille toisiaan?

Alkulukujen yksinäisyys tarkastelee hienovaraisesti yksinäisyyden, riippuvuuden ja toiseuden välistä ristiriitaa. Vaikka Giardanon hahmoista tuntuu kuin he eivät saisi happea, hänen tekstinsä hengittää kevyesti ja kuulaana."

Jos katselen kirjoja kirjastossa tai kaupassa, katson aina kirjan kansia, nimeä ja takakannen kuvausta. Läheskään aina kaikki eivät näin kovasti minua miellytä, mutta tämän kirjan takakannen halusin nostaa esille sillä pidän siitä itse todella paljon. Kirjan sisältöä on siinä kuvattu lyhyesti, ja karkealla kädellä, mutta silti siihen on onnistettu nostamaan se suurin kysymys: Voiko rakastaessaan olla koskaan täysin ehjä?

Ja kyllä, luin tämän kirjan yhdeltä istumalta viime sunnuntaina. Ja kyllä, pidin siitä erittäin paljon! Kirja onnistui olemaan ahdistavan tuskastuttava. Ajoittain teki mieli huutaa ja repiä hiuksia, että kirjan henkilöt olisivat aivan jotain muuta kuin ovat. Mutta miksi muuttaa heitä? Kirjan teksti oli nopea- ja helppolukuista, eteenpäin soljuvaa.  Ja monet kirjan tapahtumat jollain tapaa niin kauniita, jopa se vääryys mitä Alice ja Mattia molemmat olivat kokeneet.


Pikainen selailu googlessa kertoi ainakin Annin, Saran, Katjan, Sannan, ja Inan kirjoittaneen tästä.


[Paolo Giardano, Alkulukujen yksinäisyys ( La solitudine dei numeri primi 2008). 2010. WSOY. 298 sivua.]

Vuosi 2011

On aika palata tänne ja muistella millainen viime vuosi oli lukemisen suhteen. Luin yhteensä 81 kirjaa, (vuosittaiset lukulistat löytyvät välilehdiltä blogin otsikon alta). Vuosi alkoi hurjalla tahdilla, sitten hieman tasottui ja loppu vuosi meni todella vähällä lukemisella. Toisinaan harmittelin kun lukeminen jäi vähemmälle, mutta mihin tässä elämässä kiire on? Kyllä niitä kirjoja kerkeää lukea vaikka hitaammallakin tahdilla. Olen nimittäin loppu vuodesta innostunut kutomisesta! Villasukkia, kaulahuiveja, lapasia.. vielä kun osaisi tuohon yhdistää ne äänikirjat.. Niinikään bloggaaminen hieman hidastui loppuvuodesta, mutta täällä keikutaan edelleen vaikka joka päivä minusta ei mitään kuuluisikaan.


Viime vuonna osallistuin jokuseen kirjalliseen tapahtumaankin. Alkuvuodesta Elävän kirjallisuuden festivaaliin, Timantteja hangille runoiltaan, kesällä Annikin runofestivaaliin, Sastamalan vanhan kirjallisuuden päiville, Sysmän kirjakyläpäiville sekä syksyllä Helsingin kirjamessuille ja siellä kirjabloggaritapaamiseen. Kerrassaan mahtavia elämyksiä ja uusi kokemuksia!


Tutustuin entisestään enemmän runouteen, ja löysin uusia ihania runoilijoita suurimmaksi osaksi teidän suosituksista. Luin suhteellisen monipuolisesti kaunokirjallisuutta. Mukana oli jokunen klassikko, jännäri (huom huom jopa dekkarikin!), kotimaista ja käännöskirjallisuutta. Osallistuin kahteen eri haasteeseen, jotka eivät sitten kuitenkaan ikinä valmiiksi tulleet =D Lue kirja/Katso elokuva haasteesta suoritin 8/10 ja Klassikkohaasteesta 2/5. En ole vielä tälle vuodella miettinyt osallistunko mihinkään haasteeseen. Olen ehkä hieman liian täydellisyyteen pyrkivä ja ehkä siksi nuo haasteet eivät minulle sovellu..


Loppuvuodesta myös päätin ryhtyä kirjastolakkoon, sillä oma kirjahyllyni pursusi (ja pursuaa edelleen) lukemattomia kirjoja. En ole lainannut kirjastosta moneen kuukauteen mitään! Aion edelleen jatkaa oman hyllyni lukemattomia kirjoja. 


En todellakaan osaa nimetä tiettyjä kirjoja vuoden parhaimmiksi lukukokemuksiksi, mutta haluaisin nostaa joitakin kirjailijoita esiin joihin tutustuin ja ihastuin, ja joita voin lämpimästi suositella.


Ulkomaisista:
* Claudie Gallay
* Ian McEwan
* Susan Fletcher
* Mons Kallentoft
Kotimaisista:
* Seija Vilén
* Tuomas Kyrö
* Riikka Pulkkinen


Tänä vuonna aion rauhassa nautiskella kirjoista kiirehtimättä mihinkään. Olen luonut uuden välilehden vuoden 2012 luetuille kirjoille. Lisäksi aion tänäkin vuonna tottakai osallistua muutamiin kirjallisiin tapahtumiin/messuihin, ja nyt kohta menen törsäämään lahjaksi saamani lahjakortit alennusmyynteihin ;) Minua on myös pyydetty Radio Moreenissa kuun lopussa alkavaan kirja-aiheiseen ohjelmaan kertomaan suosikkiklassikostani! Ja mikäli siellä lukijoissani/bloggarikavereissani on joku (pirkanmaalainen) jota tällainen myös kiinnostaisi niin ottakaa vaikka sähköpostilla yhteyttä. 


Ihanaa tätä uutta vuotta kaikille vanhoille ja uusille lukijoille, ja muille kirjaholisteille! Tehdään tästä vuodesta lämminhenkinen, ja yhtä moniulotteinen kuin edellisestäkin!


(p.s blogin ulkoasu oli jotenkin päin prinkkalaa enkä saanut sitä kuntoon, joten olkoon tällainen nyt väliaikaisesti ainakin)

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali

Foenkinoksen pokkarin hain itselleni Helsingin Kirjamessuilla Gummeruksen osastolta. Ennen messuja Gummerus vinkkasi Facebook-sivuillaan tästä pokkarista. Yhteystiedot jättämällä, lipuketta näyttämällä sai hakea kirjan itselleen ilmaiseksi messujen aikaan. David Foenkinoksen Vaimoni eroottinen potentiaali ilmestyy vasta tammikuussa 2012 joten tämä oli ennakkopainos. Olen muutamia kirjoja hankkinut omaan hyllyyni tällaisia Facebook-ilmoituksia hyödyntäen, ja täytyy sanoa, että aikoinaan olen tätä kautta löytänyt mm. Ragden Berliininpoppeli-trilogian ja ihanan Lindqvistin. Mainittakoon myös, että aikoinaan Turkka Hautalan Saloa Gummerus lähetti niinikään Facebookin kautta, ja lähettivätpä sen jopa Australiaan saakka jossa ystäväni silloin asui! Joskus kannattaa juosta sen ilmaisen perässä, tiedä mitä ihanuuksia tulee vastaan ;)

Palatakseni Vaimoni eroottisen potentiaaliin, niin kirjailija oli minulle täysin uusi tuttavuus. Häneltä suomennettiin tammikuussa 2011 Nainen jonka nimi on Nathalie, ja nyt siitä on tulossa myös elokuva. Viime syksynä olin merkinnyt tuon kirjan ylös luettavien listaan, mutta se on nyt jäänyt ja osittain tämän kirjastolakkoiluni vuoksi. Foenkinoksen kirjoitustyyli (ainakin tässä kirjassa) on rennon letkeää, nopeatempoista ja jollain tapaa erikoista. Esimerkki tästä erikoisesta, ulkokohtaisesta, hieman käsikirjoitustyylisestä tekstistä: "Vähän myöhemmin näemme taas Hectorin istuvan nojatuolissaan. Kauheita ajatuksia pyöri hänen päässään."
Mietin kauan pidänkö tämäntyylisestä tekstistä vai en, enkä oikeastaan ole vieläkään tullut mihinkään lopputulemaan. 


Kirjan päähenkilö on Hector, tavaroiden Don Juan. Hector on työssä käyvä keski-ikäinen, hieman omissa oloissaan viihtyvä mies. Hän keräilee kaikkea: metrolippuja, postimerkkejä, jäniksenkäpäliä, aamu viiden hetkiä ym. Hector tunnistaa itsessään, että keräily on ottanut hänestä yliotteen, siitä on tullut sairaus, riippuvuus. Päivät saattavat olla valoisia, innostuksen siivittämiä, samalla kun sukelletaan syvään aallokonpohjaan. Tuollaisena epätoivon hetkenä, Hector yrittää itsemurhaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Hetki muuttaa Hectorin ajattelutapaa, ja hän päättää tehdä kaikkensa päästääkseen pois sairauden otteesta. Siinä hän onnistuukin, kunnes huomaa keräilevänsä uutta, tuoretta vaimoaan Brigitteä.

Miten keräillä omaa vaimoaan? Se selviää lukemalla kirja.

Voisin suositella kirjaa kevyenä välipalana. Se on hauska, helppolukuinen, ja jollain tapaa suloinenkin. Hahmot kirjassa ovat inhimillisiä, ja joista on helppo lukijana pitää. Edes se vaimon keräily-piirre ei karkoita lukijaa kaikessa outoudessaan, hassua kyllä.
Kirja ei varsinaisesti lukeudu tämän kokemuksen jälkeen esim. vuoden parhaimpiin kirjoihin, mutta en silti koe sitä turhaankaan lukeneeni. Mikäli kaipaa kevyttä, sopivan nopeatempoista ja erikoista kirjaa niin kannattaa lukea kirja ensi vuonna!

Ja se joka huutaa ensimmäisenä Hep kommenteissa ja jättää yhteystietonsa sähköpostiini, saa kirjan postissa omaan lukupinoonsa. Kirja kiertoon periaatteella :)


[David Foenkinos, Vaimoni eroottinen potentiaali (Le potential érotique de ma femme 2004). Ennakkopainos 2011 (ilmestyy 2012). 203 sivua.]

William Shakespearen sonetit - nautintojen aarre

William Shakespearen sonetit ovat pyörineet päässäni siitä lähtien kun päätin ryhtyä lukemaan kyseisen kirjailijan tuotoksia. No asia ei tietystikään ole edennyt kuin vasta Hamlettiin tuon tuhottaman pitkän TBR-listan vuoksi.. Leena kirjoitti aikoinaan näistä soneteista ja silloin päätin kirjan itselleni ostaa joskus. Helsingin kirjamessuilla se suorastaan hyppäsi silmille edullisella hinnalla, ja nyt kirjaa on luettu useampaan otteeseen.

Tämän kirjan on suomentanut ja toimittanut Kirsti Simonsuuri, ja erityiskiitokset täytyy antaa siitä miten kirjasta on tehty monipuolinen ja selkeä. Jokainen aukeama on omistettu yhdelle sonetille. Se on ensin suomeksi, ja sen alapuolella vanhan ajan (ihanalla!) englannilla. Toinen sivu avaa sonetin merkityksiä, ja lukijana saattaa näin ollen yllättyä rajustikin siitä mitä sonetti tarkoittaa. Yhteensä kirjassa on 154 sonettia. Sonetit ovat intohimoisia, aiheena rakkaus, mustasukkaisuus, kolmiodraama, lisääntyminen, vanheneminen..

"Uskollisten mielten liitolle ei ole
esteitä: rakkaus ei ole rakkautta
jos se muuttuu muuttumisen halusta
tai taipuu vastavoiman vastukseen.
Ei, ei! Se on ikuisesti luja merkki,
se kohtaa myrskyn eikä koskaan horju;
se eksyneille laivoille on tähti
jonka sijainti tunnetaan, ei mahti.
Rakkaus ei ole ajan narri vaikka ajan sirppi
niittää poskien ja huulten hehkun,
rakkaus ei muutu hetken eikä viikon mukaan
vaan kestää päiviemme loppuun asti.
Jos tässä erehdyn ja minulle se todistetaan,
en kirjoittanut mitään, ei rakastanut kukaan."
 

 Kirjan johdannossa on kerrottu tarkemmin soneteista ja niiden historiasta, sekä erityisesti William Shakespearen soneteista. Tästä johdannosta annan ehdottomasti myös plussan, sillä se oli pituudeltaan sopiva ja sisällöltään selkeä. Toisinaan saatan helposti tuskastua pitkiin sekaviin johdantoihin, mutta koska kirja pitää lukea alusta loppuun, en voi jättää johdantoa väliin koskaan.

Henkilökohtaisesti pidän runoudessa intohimosta ja rakkaudesta, voimakkaista tunteista. Näin ollen juuri Shakespearen sonetit olivat huikaiseva lukukokemus. Vaikka entuudestaan jo tiesin hieman miten Shakespeare kirjoittaa, yllätyin silti siitä miten suuria tunteita soneteista voi lukea. Ja kun perään lukee Simonsuuren avauksen sonetista, yllättyy entistä enemmän sillä sonetissa olikin vielä enemmän tunnetta.


Sonetit ovat johdonmukainen ja selkeä kokonaisuus, joka etenee juonellisesti. Suoranainen aarre minulle oli sonettien viimeiset lauseet, jotka olivat suorastaan julman kauniita. Esimerkiksi sonetissa kahdeksan, viimeiset kaksi säettä: "Sanaton sävel soi yhteen monin äänin ja laulaa sinulle: Et ole mitään yksin."

Olen lukenut sonetteja usein ennen nukahtamista, ja niinpä viime yönä näinkin unta jossa olin prinsessa nimeltä Hamlotte, ja lausuin prinssilleni intohimoisesti "Kesäpäivään vertaisinko sinua?". Mieletön uni! Harmi etten muista siitä juuri mitään muuta kuin tuon Kesäpäivä-sonetin ja oman nimeni.


Shakespearen soneteista on kirjoittanut myös Norkku. Kannattaa käydä kurkkaamassa!

[Kirsti Simonsuuri suom. William Shakespearen sonetit, Nautintojen aarre. 2010. Gaudeamus. 339 sivua.]

Nick Hornby: Alas on pitkä matka

Hornby tuntuu ajoittain olevan paljonkin esillä, mutta minulle tämä Alas on pitkä matka oli ensimmäinen ko kirjailijan kirja. Olen pyöritellyt tätä kirjaa usein käsissäni vain niin kiinnostavan takakannen tekstin perusteella, ja vihdoin kesällä sen itselleni ostin. Ajattelin, että kirja olisi hauska (aiheesta huolimatta) ja mielenkiintoinen, mutta jokin siinä selkeästi tökki sillä lukeminen kesti tuhottoman kauan. En koskaan saanut kunnollista lukuintoa päälle, ja niinpä luin kirjaa pienen pienissä erissä. Näin ollen lukukokemuksesta jää jotain puuttumaan, ja kokonaisuutta on yllättävän vaikea hahmottaa.

Koska itse olin kirjan lisännyt TBR-listaani takakannen perusteella niin kirjoitan sen tähän:

"Mitä yhteistä on elämänsä tyrineellä talkshow-isännällä, aivokuolleesta pojastaan yksin huolehtivalla äidillä, apulaisopetusministerin sekopäisellä punkkarityttärellä ja rocktähtihaaveistaan luopuneella pizzalähetillä? Eipä juuri muuta kuin satunnainen kohtaaminen tornitalon huipulla, missä uudenvuoden yönä tuntuu suorastaan parveilevan itsemurhakandidaatteja.

Kuka ehti paikalle ensin? Kenellä on painavimmat syyt päiviensä päättämiseen? Koska asioista ei päästä yhteisymmärrykseen, Martin, Maureen, Jess ja JJ jatkavat kukin tarinaansa – ainakin etappi kerrallaan. Ensin pitää oikoa kärsittyjä vääryyksiä ja antaa opetuksia muutamille mätäpaiseille. Katolle voisi kiivetä myöhemminkin…"

En juonesta kerro sen enempää, sillä tämä teksti tuo esiin jo olennaisimmat tapahtumat kirjasta. Kirjaa ei ole kerrottu ulkopuolisen kertomana, vaan kertojia ovat päähenkilöt. Kertojan vaihtuminen oli selkeää, sillä kirja oli jaoteltu lukuihin ja luvun otsikkona toimi kertojan nimi. Toisaalta näin lukija sai monipuolisemman käsityksen päähenkilöistä ja heidän ajatuksistaan, mutta kirjaan olisi ehkä tullut enemmän syvyyttä jos kertoja ei olisi vaihtunut niin usein.

Kirja oli aiheesta huolimatta suhteellisen hauska, jollaiseksi se oli ehkä tarkoitettukin. Kieli oli tällaiseen sopivan nopeatempoista ja rentoa. Jonkin verran itseäni kuitenkin häiritsi se, että kirjaan oli sisällytetty paljon surullista ja vakavaa asiaa, ja näin se tunnelma ei päässyt koskaan kunnolla esiin. Ehkä kirjasta olisi pitänyt tehdä selkeämmin joko se hauska kirja tai sitten surullisen melankolinen. Tällainen välimuoto (tragikoomisuus) ei toiminut minulle.

Saatan olla hieman ankarakin nyt sillä tuntuu, että eniten itseäni koskettavat runollisen melankoliset kirjat tai sitten järjettömän hauskat Mielensäpahoittaja-tyyppiset kirjat. Tai sitten vain odotukset olivat liian korkealla :) Onko joku muu lukenut Hornbya? Suosittelisitko jotain muuta kirjaa kyseiseltä kirjailijalta?

(Nick Hornby, Alas on pitkä matka ( A long way down 2005). 2006. WSOY. 328 sivua.]

Lukiessa tehdyt muistiinpanot

Luin eilen illalla Shakespearen sonetteja, ja tehdessäni niistä muistiinpanoja vihkooni, ryhdyin miettimään koko tätä muistiinpanoasiaa hieman enemmän. Itse teen hyvin harvoin muistiinpanoja lukiessani kirjaa, sillä koen, että se jotenkin keskeyttää lukemisen jatkuvasti. Mikäli muistiinpanoja teen, on käytössä joko vihko, post it laput tai toisinaan myös tietokoneelta löytyy joitakin painavia lauseita kirjasta. Muistiinpanot ovat hyvin lyhyitä ja ytimekkäitä, ja aionkin tähän merkintään liittää sensuroimattoman version eilisillan muistiinpanoistani. Siitä selviää, että toisinaan ne muistiinpanot ovat liian lyhyitä ja ytimekkäitä, enkä enää myöhemmin muista mitä milläkin tarkoitin. Tästä esimerkistä myös käy ilmi, että kieleni muistiinpanoissa on sellainen, ettei näitä kuuluisi oikeasti julkaista :D 

Usein en siis tee lainkaan merkintöjä kun luen. Silloin kyllä aina mielessäni ajattelen, että tuosta ja tuosta asiasta mainitsen sitten blogissani, mutta arvatkaapa vaan mainitsenko.. 
Kun sitten teen niitä lyhyitäkin merkintöjä, on niitä jokapaikassa. Luen nimittäin kotonani eri huoneissa, miesystäväni luona, töissä yövuorossa, reissuilla... näin ollen siis joskus olen löytänyt post it lapun keittiöstäni aterinlaatikosta! Suursiivoukset kohdallani ovat usein erittäin antoisia =)

Teettekö te muistiinpanoja lukiessani? Millaisia?  

Ja nyt eilisiltaiset muistiinpanoni. En avaa niitä enempää, sillä luettuani kokonaan sonetit, kirjoitan niistä oman merkinnän.. Mainittakoon, että suluissa oleva numero tarkoittaa sonetin numeroa. Kirjassa on yhteensä siis 154 sonettia. Tällaista numerointia käytän normaalisti romaaneissa sivunumeroiden ylösmerkitsemisenä.

William Shakespearen sonetit:

- sonettien juonen kulku (thou -> you) Kuka on kirjoittaja?
- metaforien ymmärtäminen
- "elämän julmat totuudet" (14, 8)
- lisääntyminen 1-17
- no huhhuh-osasto: kyntämätön kohtu (3)

"Opi lukemaan mitä rakkaus kirjoittaa hiljaa!

Kuunnella silmin on rakkauden viisautta." 

- 154 sonettia
- selkeä johdanto WAU ♥
- sonettien arvostelu (37)

Kerrassaan pakahtuneen rakastunut ♥

Sellaisia merkintöjä tein eilen illalla. Nyt vielä onneksi kaikkien näiden sanojen takana oleva ajatukseni on vielä selkeä, mutta katsotaan onko se vielä sitä kun kirjoitan varsinaista blogimerkintää. Haastankin nyt kaikki halukkaat paljastamaan muistiinpanonne sensuroimattomana jostakin kirjasta! :)

Helsingin kirjamessut

Kirjamessuhulina Helsingissä oli omalla kohdallani eilen, lauantaina. Pikkuhiljaa jokavuotiseksi perinteeksi ystäväni kanssa muodostuva messuilu on eräs syksyn kohokohdista. Tänä vuonna asian teki hieman erilaiseksi se, että osallistuin ensimmäisen kerran kirjabloggaajien tapaamiseen! Avain-kustantamo järjesti meille halukkaille bloggaajille tilaisuuden jossa kaksi kirjailijaa (Annabel Lyon ja Annelies Verbeke) puhuivat kirjoistaan ja kirjailijantyöstään meille. Tämän jälkeen kuulimme uusia ja nykyisiä tyylia kustantamoalalta Avaimen ystävällisen innokkaalta kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlsonilta :) lopuksi vielä sana oli vapaa bloggareilla.

Pirkanmaalta en juuri koskaan pääse mihinkään tällaisiin osallistumaan, joten siksi oli kiva, että edes nyt se onnistui. Harmittavan lyhyeksi jäi kuitenkin tapaaminen, joten seuraavalla kerralla taas jatketaan! Parasta tapaamisessa oli huomata miten ihastuttavan aurinkoisia ihmisiä kirjabloggarit ovat :) Kiitos kaikille, ja erityisesti Avaimelle!

Haluan myös vielä oman blogini kautta onnitella kaikkia viittä kirjabloggaria, jotka tänä vuonna saivat Rakkaudesta kirjaan- palkinnon! Upeaa ja ihan todella mahtavaa! Sitä oli hyvä kilistellä kuoharilla lauantaina messuilla. (klikkaamalla linkkiä, messujen sivuilta löydät linkit jokaisen bloggarin blogiin, joten ei muuta kuin tutustumaan!)

Mitä tulee puolestaan kirjaostoksiini, niin ne olivat hyvin maltilliset. Siis ihan oikeasti olivat. Ostin seuraavat kolme kirjaa itselleni:
- William Shakespearen sonetit - Nautintojen ajan aarre
- Saima Harmaja: Sydämeni soi
- Arja Mäkinen: Vanhojapiikoja ja vapaita naisia
Lisäksi hain Gummeruksen osastolta ilmaiskirjan Vaimoni eroottinen potentiaali (David Foenkinos), joka ilmestyy tammikuussa 2012. Mainittakoon, että tämän ilmaiskirjan bongasin Gummeruksen Facebook-sivuilta. 

Näin tämän vuoden kirjatapahtumat ovat ns. pulkassa, ja ensi vuonna uudelleen. Tänä vuonna kävin harvinaisen paljon erilaisissa tapahtumissa; Elävän kirjallisuuden festivaali, Annikin runofestivaali, Sastamalan Vanhan Kirjallisuuden Päivät, Sysmän Kirjakyläpäivät sekä Helsingin kirjamessut. Aika mahtava saalis!

Nyt aion kääriytyä peiton alle ja lukea yömyöhään Shakespearen sonetteja. Blogiini siis on tulossa ainakin sonetteja, pohdintaa siitä miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut ja uusi tuttavuus Nick Hornby.

Olli Heikkonen: Jäätikön ääri

"Älä lausu minun nimeäni turhaan,

sillä minä tulen kun kutsut. Tulen metsien läpi,

sarveni raapivat sammalta ja kaarnaa,
minun hengitykseni salpaa lintujen laulun, nostaa ilmaan
märät lehdet ja maatuneet neulat.
Kohotan sieraimet tuuleen,
pihkat ja pihlajanmarjat, haistan ihmisten ikävän.
Miksi he minua kaipaavat, minun sarveni
ovat luiset ja tuovat vain kipua. Miksi he
vetävät voimalinjaa, miksi päällystävät metsätien.

Minun sorkkani puhkovat asvaltin

ja silmäni imevät valon.
Älä kutsu minua
omenapuidesi katveeseen. Älä tule
minun metsäni pimeyteen.
Älä tule. Juurakot takertuvat jalkoihisi,
piikkipensaat repivät ihosi rikki."

Jokin aika sitten vaihdoin Erjan kanssa kirjoja. Lähetin hänelle Riitta Jalosen Kuvittele itsellesi mies, ja minä sain paluupostissa Olli Heikkosen runokokoelman Jäätikön ääri. Heikkonen on täysin uusi runotuttavuus minulle, mutta tämä kokoelma toimi kyllä yllättävän hyvin. Täytyy muistaa siis kyseinen runoilija tulevaisuudessa kun etsii runokirjoja.

Jäätikön ääressä tunnelma on metsässä. Metsän kuningas, hirvi esiintyy runoissa voimakkaasti. Voisi ajatella, että miten ketään kiinnostaa lukea runoja hirvistä, mutta siinä Heikkonen nimenomaan onnistuukin. Jos antaa runoille hieman enemmän aikaa, voi niiden merkitystä laajentaa paljon pidemmällekin. Itseäni kosketti erityisesti heti kirjan alussa esitetty runo. Huomasin, että Erjakin siteeraa omassa merkinnässään juuri samaa runoa! Suosittelen lämpimästi tutustumaan.

Sara Gruen: Vettä elefanteille

Vettä elefanteille kiehtoi mielenkiintoisen nimen ja kirjasta tehdyn elokuvan perusteella. Myönnetään siis, että en ollut kiinnostunut itse kirjasta ennen kuin luin elokuvasta esittelyn. Kuitenkin tein niinpäin, että luin kirjan ensin ja katsoin sitten elokuvan, ja pidin kirjasta enemmän kuin elokuvasta. Asia kääntyi siis ihan päälaelleen. Tämä Vettä elefanteille siis lukeutuu mukaan lue kirja/katso elokuva-haasteeseen. Tuosta haasteesta on nyt suoritettuna 8 kirjaa 10:stä, joten loppuvuoden aikana kun kaksi saisi vielä rypistettyä :)

Vettä elefanteille kirjassa hypätään 1930-luvun lamassa pyristelevään Amerikkaan. Jacob on 23-vuotias eläinlääketieteen opiskelija, joka vanhempien äkillisen kuoleman jälkeen ajatuu yksin harhailemaan maailmaan. Hän päätyy sattumalta kiertävän sirkuksen junaan. Tuosta junasta alkaa Jacobin uusi elämä sirkuksen eläinlääkärinä. Pestiin tosin sisältyy paljon muitakin vastuualueita kuten Rosie-norsun kouluttaminen, eläinten häkkien siivous, sirkuksen pystytys..

Elämä sirkuksessa ei ole helppoa. Palkkaa ei aina makseta, sirkusväki elää hyvin tiukassa hierarkkisessa yhteiskunnassa. Jacob tutustuu moniin uusiin ihmisiin, ystävystyykin, mutta joutuu tuntemaan myös menetyksen. Sirkuksen tähtiesiintyjä Marleena lumoaa Jacobin kauneudellaan, kiehtovuudellaan, mutta Marleena on naimisissa sirkuksen eläintenkesyttäjän Augustin kanssa. Tuon kolmikon välille kasvaa jokseenkin omituinen, mutta lämminkin suhde.

Minusta kirjan helmi oli kuitenkin Jacobin nykyhetki, jossa hän on 93-vuotias vanhainkodissa asuva jokseenkin kärttyinen ja muistihäiriöinen mies. Kuvaukset asumisesta vanhainkodissa hymyilytti ja erityisesti kirjan kohdat Jacobin saamasta sosemaisesta ruoasta kerrassaan nauratti, vaikkakin asia on harvinaisen tosi nykypäivänäkin.

Kirjasta on siis tehty elokuva, joka on nyt jo vuokrattavana dvd:llä. Elokuvassa päänäyttelijöinä ovat Robert Pattison ja Reese Witherspoon. Niinkuin yleensä elokuva eroaa jonkin verran kirjasta, mutta ei haitannut sitten lopulta ollenkaan. Leffan alussa eroavaisuudet ehkä häiritsivätkin sillä ne olivat paljolti itse henkilöiden olemassaolossa. En tiedä, mutta minun silmissä Pattison vain tahtoo edelleen olla se kalpea vampyyri Edward ja näin minun on hyvin vaikea nähdä häntä missään muussa roolissa. Se häiritsi elokuvakokemusta valitettavasti. Loppu yhteenvetona väittäisin, että kirja toimi minulle paremmin kuin elokuva, vaikkakin suosittelen molempia.

Kirja on helppo -ja nopealukuinen, ja yksi parhauksista on mukaansatempaava koskettava tarina.

[Sara Gruen, Vettä elefanteille (Water for Elephants 2006).Bazar. 2011. 363 sivua.]

Tunnustus!

Sain jo aikaisemmin tässä kuussa Sonjalta palkinnon, ja nyt on aika paljastaa itsestä 8 random asiaa. Olen aikaisemmin tehnyt vastaavanlaisia, ja yritänkin nyt kirjoittaa uusia asioita itsestäni. Jätän jakamatta tätä eteenpäin, sillä tämä on tainnut kiertää jo aika monissa blogeissa :)

1. Viime aikoina olen innostunut leipomisesta. Nykyisin leivon joka viikko jotain, ja yritän aina kokeilla jotain uuttakin. Koska en ole luontaisesti lahjakas leipoja, voitte arvata montako leipomusta on saanut kummallisen värin ja muodon käsissäni..
Nyt aion perehtyä vielä hieman enemmän leipomiseen, ja opettelen tekemään kaikenlaisia kakkuja hienoine koristeluineen. Erityisesti juustokakkuja on pakko kokeilla!

2. Pelasin vasta kesällä elämäni ensimmäiset pelit Xboxilla. Olen aina karttanut kaikenlaisia pelikonsoleita enkä ole koskaan missään kehdannut yrittää pelata mitään. Nyt innostuin kokeilemaan miehen luona, ja nyt on tahkottu läpi jo vaikka mitä! Hassua kyllä, mutta suosikiksi nousee erilaiset räiskintä/ammuskelu/sotapelit. Varsinkin split screenillä miehen kanssa pelattuna :)

3. Näin ollen minulla on ollut viime aikoina pahoja elämäni aikatauluttamisongelmia. Miten yhdistää kolmivuorotyö, ystävät, perhe, mies, lemmikkieläimeni, harrastukseni, XBOX!!, sekä pitkäaikaiset intohimoni: TV-sarjaboxit ja kirjat. Ei riitä tunnit ja minuutit. Stressasin aikani kunnes päätin, että ihan sama teen mitä huvittaa milloinkin ;)

4. Suoritin kesälomallani autokoulun kakkosvaiheen. Tästä voineekin päätellä, että kortti on ollut minulla vasta 2 vuotta, saman verran auto käytössä. En koskaan ajanut 18-vuotiaana korttia, mutta hieman vanhempana päätin, että nyt riittää bussilla ja junilla kulkeminen ja se on nyt tai ei koskaan. Hetkeäkään ei ole kaduttanut, ei edes silloinkaan kun maksan vakuutuksen, autolainan lyhennyksen ja tankkaan tankin täyteen.

5. Kudon tällä hetkellä elämäni toista villasukkaa. Aloitin helmikuussa itselleni villasukat äitini kärsivällisellä opastuksella. Toisen sain kudottua. Nyt päätin ryhtyä puuhaan uudestaan ja kutoa villasukat miehelle joululahjaksi. Ensimmäinen sukka on hippusta vaille valmis (ruma kuin piru jos minulta kysytään..) Koska päättelin, että voi tulla hieman kiire, pyysin äitiäni kutomaan "varasukat" jotka sitten ojennan jouluna jos en saa omia tekeleitäni siihen mennessä valmiiksi. Lupaan kertoa miten villasukka-asiassa käy jouluna!

6. Ostin pari viikkoa sitten elämäni ensimmäisen vaalean takin (aikuisiällä). Olen suurimman osan elämästäni kulkenut tummissa vaatteissa, mutta nyt viimeisen vuoden aikana siirtynyt hieman vaaleampiin väreihin. Erityisesti kamelin ruskea, sinapin keltainen, harmaa, armeijan vihreä tuntuu hyvältä. Nyt kuitenkin menin ja ostin täysin valkoisen talvitakin! Oho.

7. Neljän kissan jälkeen olen vihdoin tullut järkiini; ei enempää.  :D

8. En ole koskaan eläissäni äänestänyt missään vaaleissa. Eduskuntavaalien aikaan tein historiaa ja täyttelin vaalikonetta, kunnes keskeytin sen kun tajusin, että en ymmärrä näistä asioista mitään. En myöskään siis ole kiinnostunut politiikasta. Aika moni ihmettelee päätöstäni olla äänestämättä, mutta miksi äänestää kun ei tiedä mitä äänestää?

Antti Leikas: Melominen

Voitin jo keväällä Kirjavan kammarin poistoperjantaista Antti Leikaksen (vai Leikkaan, apua suomen kieli missä olet?!) Melominen - kirjan. Nyt kaipasin jotain veikeää ja piristävää suomalaista uutta kaunokirjallisuutta, ja siihen Melominen sopi hyvin.

Perheellinen Jaakkola on tavallinen suomalainen mies, joka työskentelee toimistossa. Kirja kuvaa yhden päivän Jaakkolan elämästä, ja sitä helposti erehtyy kuvittelemaan, että Jaakkola on tavallinen työntekijä, jolla perhe on kotona, ja asiat ovat ikäänkuin siinä. Oikeasti Jaakkola on uupunut univelkainen perheen isä, jolla on liian paljon aikaa ajatella. Tai mieli on liian uupunut olemaan ajattelematta?

Kirjan nimi Melominen voi aiheuttaa kummastusta, sillä merkitystä siihen joutuu hetken verran hakemaan. Kirjan takakansi kuitenkin paljastaa yhteyden Jaakkolan ajatusvirtaan, joka on kirjassa kuvattu kursivoidulla tekstillä. Ja tässä ehkä onkin se kirjan todellinen helmi. Nimittäin nämä ajatukset ja pohdinnat ovat sulaa neroutta, vinksahtaneita totuuksia elämästä, sympatiaa ja naurun pyrskähdyksiä herättäviä lukuhetkiä.

"Maapallon läpi meneviä junia voi pohtia kun esimerkiksi kesällä viettää aikaansa ulkohuussissa paska-asialla, huussin ovi on auki ja katse rauhoittuu tuulen pyyhiskellessä vehmasta lehtipuumetsää, joka huojahtelee huussin ympärillä, siinä voi vaikka tupakoida ja lueskella sarjakuvalehtiä ynnä pohtia kuitujen olemusta ihmisen ruokavaliossa sekä kuuhun menevää hissiä ja että paljonko mahtaisivat liput siihen maksaa. Enemmän kuin Puijon torniin mutta vähemmän kuin Verdin oopperaan Milanon La Scalassa ja siinä samassa alkaa naurattaa: La Scala - Pa Scala! Voi sitä vilpitöntä iloa jota ihminen saa kokea omille oivalluksilleen nauraa tyrskiessään silläkin uhalla, että se aiheuttaisi äkillistä ja ansaitsematonta ummetusta ihmisen perseessä."

Melominen on yksinkertainen ja nopealukuinen, mutta toimii loistavasti hyväntuulen kirjana. Kieli itsessään ei ole erikoista, hyvin yksinkertaista, mutta ajatusvirta nokkelaa. Suosittelisin kyllä kokeilemaan tätä kirjaa mikäli vaikkapa on pitänyt Petri Tammisesta!

Kirjan ovat lukeneet ainakin Salla, Jori ja Hanna.

[Antti Leikas, Melominen. 2011. Siltala. 190 sivua.]

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Ishiguron kirja siirtyy Lue kirja / katso elokuva - haasteen puolelle, tosin niin päin, että katsoin ensin elokuvan ja luin sitten kirjan. Tiedä sitten mikä vaikutti mihinkä vai oliko tämä vain nyt tosi juttu, että nostaisin elokuvan esille enemmän kuin kirjan. Näinkin päin on siis mahdollista tapahtua ;) Lähinnä koskettavuuden ja kauniin tunnelman pystyin imaisemaan itseeni elokuvassa paremmin. Kirja onnistui vain viimeisillä sivuilla saamaan sen tunnelman. Itsekseni ajattelin, että ehkäpä toisenlainen kirjoittajan kieli olisi aiheuttanut minussa enemmän tunteiden liikahtelua? Vai oliko se tämä tietty aika jolloin kirjan luin? Ehkä Susan Fletcher tai Claydie Gallay -tyylinen kieli olisi tehnyt kirjasta uskomattoman lukuelämyksen, sillä itse tarina kirjassa on samaan aikaan järkyttävä ja kaunis.

Yhtä kaikki, suosittelen ehdottomasti katsomaan elokuvana, ja niin halutessaan myös lukemaan kirjana. Tässä on kuitenkin niin paljon pieniä vivahteita ja tapahtumia, että rauhallinen aika ja keskittyminen on tässä parasta. Ja jos joku on yhtä herkkisliikkis kuin minä, niin nessupaketti mukaan :) Minä aion antaa kirjalle vielä toisen mahdollisuuden. Joskus kun elokuvasta on kulunut aikaa, ja minulla on itsellä toisenlainen hetki menossa.

Ole luonani aina kertoo kolmesta "olentoparasta", kuten sisäoppilaitoksen taidevastaava "Madame" toteaa. Kathy, Ruth ja Tommy kasvavat Hailshamin oppilaitoksessa uskoen, että he ovat erikoisia. Eristyksissä muusta maailmasta, lapsille selviää mitä kasvattajat heidän tulevaisuudeltaan odottavat. Mitä muuta tulevaisuus voi tehdä kuin murskata kaikki haaveet?

Kirja kertoo näiden kolmen välisestä ihmis- ja rakkaussuhteesta. Päällimmäisenä itselle herää kysymys: Mitä ihmisyys on? Entä onko sielulla mitään merkitystä kenenkään elämässä?
Rankasta aiheesta huolimatta kirjassa kuvataan arkipäiväisiä, iloisia ja hassujakin tapahtumia. Jokaiselle tällaiselle arkipäiväisellekin asialle saa kuitenkin laajemman merkityksen kun antaa omille tunteilleen vallan. 

Voisi ajatella, että tämäntyyppisestä kirjasta tulee pian hyvin scifimäinen ja vaikeasti ymmärrettävä utopistinen tarina. Näin ei kuitenkaan Ishiguron kirjan kohdalla ole, vaan tarina ja kieli on helppolukuista ja - ymmärrettävää. Erityisesti elokuvaa katsoessani minulla oli pala kurkussa koko ajan enkä voinut lakata ihmettelemästä miten nappiin näyttelijävalinnat olivat elokuvassa menneet. 


Kertomani asiat kirjan tarinasta ja juonesta jätän tarkoituksella hieman hämäräperäisiksi. Näin tekee kollegani Sanna ja Satukin. Lukekaa ja katsokaa niin koko tarina paljastuu!

[Kazuo Ishiguro, Ole luonani aina (Never let me go 2005). Tammi. 2011. 394 sivua.]

Pöö!

Juuri kun pääsin mainostamasta kesätaukoni loppumista, seurasi tauko tietokoneelta ja netistä. Koneeni oli huollossa ja se venyi olosuhteiden pakosta aina pari viikkoiseksi tauoksi. Pakolliset Facebookkaukset suoritin kännykällä tai miehen koneella, mutta kaiken muun päätin jättää tähän hetkeen kun saan oman koneeni takaisin!

Ja hei arvatkaas kuka on nyt kesälomalla! Vihdoin se koitti :) Kaksi viikkoa takana, kaksi vielä edessä. 


Törmäillään taas.

Runohaaste

Jenni julkaisi blogissaan runohaasteen, jonka tarkoituksena on innostaa kirjabloggaajia miettimään runoutta ja julkaisemaan jonkin haluamansa runon. Minä olen runouden ottanut jo haasteeksi itselleni vuoden vaihteessa, ja olenkin lukenut useampia runokokoelmia tänä vuonna. Olen lukenut vanhoja suosikkejani, mutta myös avannut silmäni ja sydämeni uusille tuttavuuksille.

En osaa runoja analysoida sitten millään tavoin, mutta toisaalta.. kirjoittamani arviot lukemista kirjoistakin ovat täysin amatöörin harrastajan kirjoituksia. Runoissa eniten kiinnitän huomiota kauniisiin sanoihin. Tärkeintä runoissa on kuitenkin se mitä se itsessä herättää. Jos se herättää voimakkaita tunteita, tuntuu ihon sisällä, saa hengästymään, mietiskelemään tai jopa kyynelehtimään, on se suuri runokokemus minulle.

Runoja luen muun kirjallisuuden ohella. Runon silloin, toisen tällöin. Joskus käy niin, että uppudun lukemaan runokokelmaa useammaksi tunniksi. Tällöin yritän itse katkaista lukemisen ajoissa, sillä en halua ahmia runoja. Jos lähden jollekin lyhyelle reissulle ja kaipaisin mukaani lukemista enkä keksi hyllystäni mitään minkä ottaisin mukaan, otan aina Edith Södergranin kokoelmateoksen :)

Blogistani löytää joitakin kirjoituksia tagin "runot" alta. En tosin ole ihan kaikista lukemistani runokirjoista tänne kirjoittanut, mutta jotain sieltä löytyy. Lempirunoilijoitani ovat Edith Södergran ja Saima Harmaja. Uusimpina tuttavuuksina Pablo Neruda ja Mirkka Rekola ovat mainitsemisen arvoisia.

Tähän valitsin Saima Harmajan runon Herääminen. Tuon runon luin muutama vuosi sitten ja siinä hetkessä ja paikassa se toi täyden lohdutuksen ja avun minulle. Runo on kulkenut matkassani siitä lähtien, ja aina aika ajoin luen sen uudelleen.

Rajuilmassa murtui kerran
minun purteni huoleton.
Tuhat kauhua koin sinä yönä
käsivarsilla aallokon.

Mitä rakastin, kaikki, kaikki
läpi aaltojen hajosi.
Löi silmiini myrskyn siivet.
Vesi altani vajosi - -

Niin ikuisen uneni halki
nous laulua mainingin.
Läpi luomien valkeni taivas.
Minä silmäni aukaisin.

Mitä näen: meri aamussa päilyy,
sen aalloilla pilviä ui.
Mihin katson, mainingeilla
vain aamun pilviä ui.

Ja niinkuin en ennen koskaan,
näen, tunnen kauneuden:
on salaista valoa täynnä
vesi, taivas ja tuulet sen.

Mitä merkitsi se, mikä hukkui,
en enää muistaa voi.
Näen vain, joku itkuni kuuli,
joku myrskyn kammitsoi,

ja kun altani vajosi kaikki,
mikä koskaan rakastin,
joku kantoi käsillänsä
minut keinuun mainingin.

Cecilia Samartin: Nora & Alicia

"Älä ikinä anna sydäntäsi pois, älä silloinkaan kun se on kappaleina ja vuotaa verta, sillä jos sen teet, olet menettänyt jotakin, jota et löydä kenties enää koskaan. Anna sen sijaan aavesydämesi pois. Siten tiedät aina, kuka olet."

Tutustuin toukokuussa Samartiniin lukemalla Senôr Peregrinon, josta pidin yllätyksekseni paljon. Varasin jo tuolloin samaan syssyyn kirjailijalta suomennetun toisenkin teoksen, mutta kesti koko kesä saada se varausjonosta käsiin. Nyt kirja on luettu, ja Samartinilla on kieltämättä tehokas vaikutus minuun. Kun aloitan Samartinin teosta lukemaan, luen sen joko kertaheitolla samana päivänä tai kuten tämän Noran & Alician, kahdessa yövuorossa.

Samartinin kirjoissa pääosassa ovat latinalaisamerikkalaiset siirtolaiset. Kirjailija itsekin on paennut Castron hallintoa Yhdysvaltoihin, joten Nora & Alicia teoksessa on jo pelkästään tämän vuoksi vahva tausta. Minulle henkilökohtaisesti koko Castron hallitus ja maanpako on hyvin vieras asia. Tiedän kyllä sellaisesta, mutta en voi silti väittää todella tietäväni. Nora & Alicia raotti mieleenpainuvasti maanpaon herättämiä tunteita.

Nora ja Alicia asuvat Kuuban Havannassa 50-luvulla. Tytöt ovat serkuksia, ja toisilleen tärkeimpiä ihmisiä koskaan. Kun kommunistit aloittavat vallankumouksen ja Fidel Castro nousee valtaan, tietää tämä suuria muutoksia tyttöjen elämässä. Nora perheineen muuttaa Yhdysvaltoihin etsimään ratkaisua parempaan elämään, kun taas Alicia perheineen jää Havannaan. Elämä vie tyttöjä eri suuntiin, mutta ystävyys ja rakkaus ei katkea.

Samartin onnistuu kirjoissaan verhoamaan lukijan kirjan ympärille tiiviisti. Kirjan henkilöissä tuntuu aitoa ihmisyyttä, tunteet välittyvät lukijalle. Kirjan kieli on helppolukuista ja sujuvaa. Seuraavaa en oikein osaa pukea kunnon lauseeksi.. periaatteessa kirjoissa ei ole mitään erikoista, "sitä", jujua jotain. Koukku syntyy inhimillisyydestä, avoimuudesta ja elämänmakuisesta rohkeudesta ja nöyryydestä kirjan päähenkilöissä.

Samartinin romaaneja voin suositella lämmöllä. Ne ovat juuri sopivan pituisia, koskettavat lukijaa varmasti ja jäävät mieleen vielä kauaksi lukukokemuksen jälkeenkin. Sopivalla tavalla painostavia kirjoja. Jos nyt pitäisi valita kumpi Samartinin kirjoista on ykköseni, olisi se tämä Nora & Alicia.

Kirjan ovat lukeneet ainakin: Marjis, Hanna, Jossu, Leena, Katja.

[Nora & Alicia (Broken Paradise 2004) Bazar. 2011. 389 sivua.]

Muffinssia!

Sain Erjalta muffinssihaasteen joka on ainakin kirjablogien puolella kiertänyt nyt elokuussa paljon. Haasteeseen liittyy kolmeen kysymykseen vastaaminen ja haasteen eteenpäin vierittäminen. Tämä on kuitenkin ollut jo niin monessa blogissa, joten jätän viemättä haastetta enää eteenpäin.

Tässä kuuluu vastata siis kysymyksiin lempiväristä, lempiruoasta ja suosikki matkakohteesta.
Lempivärini on ehdottomasti musta. Viime aikoina olen löytänyt itseltäni myös paljon punaista, harmaata, ruskeaa, armeijan vihreää, kamelia ja jopa sinapin keltaista. Kuitenkin pysytellään selkeissä väreissä, jotka eivät kuitenkaan hirvittävän "kirkuvia" ole. Näitä värejä löytyy myös kotoa, monet huonekalut ym. ovat mustaa tai ruskean eri sävyjä. Keittiössä puolestaan punaista.

Lempiruokani on aina ja iankaikkisesti äidin tekemä perunamuusi ja lihamureke, italiansalaatin kanssa! Pidän myös paljon meksikolaistyyppisestä ruoasta sekä perinteiset pihviateriat maistuu aina. Jälkiruoista suklaakakku, jäätelöt ja sorbetit vievät veden kielelle.

Suosikki matkakohteeni ovat enemmänkin kaupunkikohteita. En viihdy rantalomilla laisinkaan, vaan kiertelen mieluiten kaupungilla. En juuri osaa unelmoida kaukokohteista, vaikkakin viime kesänä vietin kaksi viikkoa Australiassa Brisbanessa. Suosikkikohteeni, joissa en ole vielä käynyt, ovat esim. Islanti, Italia, Irlanti, Skotlanti, Tanska, Norja, Venäjä.. Näistä kohteista Italiaan tutustun näillä näkymin ensi kuussa kesälomallani. Sisiliaan askeleet vievät :)