Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Minulla on sellainen ystävä, joka lukee intohimoisesti dekkareita. Ainakin uskon, että se on intohimoista, sillä hän kiikutti Espoosta saakka tänne Pirkanmaalle Agatha Christien kirjan, jotta minulla ei olisi mahdollisuutta kieltäytyä sitä lukemasta. Hän oli jo aiemmin tätä kirjaa suositellut minulle, mutta arvasi oikein sanoessaan, että "et kuitenkaan saa sitä lainatuksi kirjastosta ja luettua." Niin, koska minähän en siis vaan ymmärrä mikä dekkareissa viehättää. Olen yrittänyt toissa vuonna hullaantua niistä lukemalla Mankellia, Nesboa, Dekkeriä ja viimeistään Larssonin kohdalla tuli stoppi vastaan. Ei kun ei, vaikka jossain täälläkin blogissa taidan mainostaa innostuneeni dekkareista. Loppuun asti ajateltuna en ole niistä innostunut sillä tämä oli ensimmäinen kirja sitä lajia sitten 1,5 vuoteen.

Minä en pidä perinteisistä dekkarikirjoista siksi, että en koe niitä jännittävänä (joita niiden pitäisi siis olla). Kirjan kieli ei ole erityisen kaunista eikä tapahtumatkaan mitenkään mielenkiintoisia. Dekkareissa on vaan liikaa sitä ympättyä rumpujen pärinä-fiilistä, josta en innostu. Anteeksi kaikki dekkaristit, ja niitä lukevat! Mielipiteitä saa ja kuuluukin olla :)

Noniin, minä kuitenkin luin elämäni ensimmäisen Agatha Christien ja aukko sivistyksessä on saanut edes hieman täytettä! Eikä yksikään pelastunut (entiseltä nimeltä 10 pientä neekeripoikaa) on erilainen kirja, sillä siinä ei ole mitään ruotsalaista mahakasta, eronnutta poliisia, ja tapahtumiin yllättäen sisältyvää asianajajaa ratkomassa rikosta. Eikä yksikään pelastunut kertoo siitä kuinka kymmenen erilaista ihmistä houkutellaan salaperäiselle Neekerisaarelle. Jokainen näistä kymmenestä ihmisestä on joskus elämässän tehnyt jotain hirvittävää, jonka haluaa unohtaa. Jo ensimmäisenä iltana saaressa yksi näistä kymmenestä ihmisestä kuolee, ja yksi pieni posliininen neekeripoika häviää. Jäljelle jää yhdeksän, ja sitten kahdeksan, seitsemän, kuusi, viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi ja nolla. Jo kirjan alussa kerrottu lastenloru kuvastaa hyvin kirjan tapahtumia. Enkä koe spoilaavani tässä liikaa, sillä kirjan nimi jo paljastanee kaiken. Myös tämä lastenloru on kirjassa kerrottu jo heti alussa eli asiaa ei mitenkään pimitetä loppuun saakka.

"Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,

vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.

Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,

vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.

Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,

yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.

Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,

nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.

Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,

vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.

Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa,

niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.

On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt,

syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.

Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan teitä,

kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä.

On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vierityksin,

kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.

Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään,

hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään."

Vaan kuka saarella olijoista on murhaaja? Onko saarella vielä 11.ihminen joka näitä ihmisiä murhaa? Miksi ihmiset murhataan? Näihin kysymyksiin saa vastauksen lukemalla kirjan. En kadu lukukokemusta, sillä pidin kirjassa siitä asetelemasta, että siinä ei todellakaan ollut sitä perinteistä rikospoliisia ratkomassa asiaa, vaan pelkästään ne ihmiset, uhrit. Kirja oli helppo- ja nopealukuinen, ja todellakin jonkinlaisen klassikon asemassa. En kuitenkaan kokenut kirjaa millään tavoin jännittävältä, ja se kai se minun ongelmani näissä jännäreissä onkin. En kyllä suoraan sanottuna tiedä mitä ihmettä siinä kirjassa pitäisi tapahtua, että se saisi minut pelkäämään. Yksi kirja on siihen onnistunut, John Ajvide Lindqvistin Ihmissatama eli ehkäpä yliluonnolliset asiat? Ja ehdottomasti kirjoittajan kieli!


Minulle saa kuitenkin vielä ehdottaa jotain dekkaria tai kauhukirjaa. Ei kannata kuitenkaan ehdottaa niitä perinteisiä Wallandereita, vaan jos jollain on mielessä joku erilaisempi :)


[Agatha Christie, Eikä yksikään pelastunut (And then there were none 1939). 2004. WSOY. 259 sivua.]